Daring Greatly

How the Courage to Be Vulnerable Transforms the Way We Live, Love, Parent, and Lead

Brené Brown

2012 | 249 sivua | Osta

Kuluneella viikolla eräs ystäväni oli luonani viettämässä aikaa. Kävimme lenkillä ja saunoimme, jonka jälkeen aloimme laittaa ruokaa. Ystäväni kiinnitti huomion seinällä olevaan kokkikirjakokoelmaan, hypisteli Jamie Oliverin naamalla varustettua paksua opusta ja lopulta kysyi, onko minulla lempparireseptiä näistä kirjoista. Hetkeäkään miettimättä vastasin, että en ole tehnyt yhtään ruokaa kyseisestä kirjasta. En kertaakaan. Enkä muuten mistään muustakaan hyllyn neljästä teoksesta. Tajusin, että nämä neljä kokkikirjaa olivat olleet pelkkänä kulissina seinällä; salaisia haaveita siitä, että osaisin laittaa parempaa ruokaa.

Ystäväni oli olettanut jotain täysin muuta. Hän mielsi kirjat vihjeeksi siitä, että laitan paljonkin ruokaa (mitä kyllä teen), ja että olisin lukenut kaikki teokset tai ainakin hyödyntänyt niiden reseptejä.

Ihminen sisäistää ympäröivän maailman hyvin usein juuri näin. Se mitä näemme muiden tekevän, omistavan tai osaavan—ja miten toinen ihminen näihin alueisiin julkisesti suhtautuu—edustaa meille todellisuutta.

Todellisuus voi kuitenkin olla jotain täysin muuta.

Jos tässä välissä mietit, että missä välissä se kirja-arvostelu alkaa, niin malta vielä hetki, vaikka se on kyllä osittain jo alkanut.

Elämämme sisältää paljon näitä kokkikirjamaisia kulisseja: haluamme antaa muille ja itsellemme kuvan, joka ei välttämättä pidä paikkaansa, mutta joka yleensä on suotuisa. Mitä suurempi matka tämän näytellyn wannabe-todellisuuden ja oikean todellisuuden välille kasvaa, sitä kapeammaksi elämä henkisesti käy.

Meillä voi olla ulkoisesti hieno auto, talo, parisuhde, lapset, koulutus ja kokkikirjakokoelma, mutta emme välttämättä nauti niistä. Kaipaamme aina seuraavaa tasoa, mutta pelkäämme myöntää sitä. Ulospäinhän pitää näyttää, että kaikki on hyvin, vaikka koemme riittämättömyyttä ja puuttellisuutta. Haemme hyväksyntää, ja olemme valmiita maksamaan siitä kovan hinnan.

Se miten haluamme itsemme nähtävän on usein jos ei täysin, niin ainakin osittain väritetty kuva todellisuudesta. Ja samalla muut ihmiset tarkkailevat elämäämme annettuna ja miettivät, että “kun tolla kaikki on niin täydellistä”. Harvemmin muuten on.

Ihminen on yhtä sairas kuin salaisuutensa.

Vuosi vuodelta uskon enemmän siihen, että olemalla avoimesti haavoittuvainen voi elää antoisampaa elämää. Ja voi pojat se on vaikeaa, koska joudut luopumaan kulissien mukavuuksista, jotka kuitenkin pidemmällä tähtäimellä ovat enemmän haitallisia kuin hyödyllisiä.

Mistä oikein horisen? Missä se kirja-arvostelu on?

Jos tämä kaikki kuulostaa oudolta tai vieroksuttavalta, ymmärrän täysin. Mutta älä minua usko, usko Brené Brownia, joka on tutkinut samoja teemoja yli 12 vuoden ajan. Näistä muodostettu teos Daring Greatly on fanfaari avoimuudelle ja haavoittuvaisuudelle. Ihminen pelkää häpeää ja on valmis näkemään paljon vaivaa sen peittämiseksi.

Brownin ydinajatus, jonka olen kokenut hiljalleen ymmärtäneeni, on että haavoittuvuus johtaa onnellisuuteen. Tai kuten Brown sitä kutsuu, “wholeheartedness”. Eli elääksesi elämääsi täydellä sydämellä on oltava haavoittuvainen.

Kaikki meistä kaipaavat rakkautta. Ja koska huomio on rakkauden valuutta, kaikki meistä kaipaavat huomiota. Erityisesti ystävyys- ja parisuhteissa olennainen huomiointi vaatii vaivannäköä ja vaivaa. Käydessään läpi eri myyttejä haavoittuvuuteen liittyen (kuten että haavoittuvuudelle voisi olla immuuni—ei voi) Brown nostaa esille, että usein pahimmat pettymyksen kokemukset ihmissuhteissa johtuvat huomion puutteesta (disengagement) ja jos katsotaan tarkemmin epäluottamusta petaavia tekoja, esimerkiksi uskottomuutta, usein ennen itse tapahtumaa on seurannut pidempi ajanjakso, jolloin yhteenkuuluvuuden ja huomion tunne on hiljalleen hävinnyt.

Mitä vähemmän puhumme häpeästä, sitä suuremmaksi se kasvaa sisällämme. Pelko ohjaa käytöstämme. Emme uskalla kertoa häpeällisistä asioista, koska kukaan muukaan ei ole puhunut. Toisin sanoen saamme kuvan, että muilla ei ole mitään häpeällistä kerrottavaa, joten koemme olevamme yksin häpeämme kanssa. Ja näin häpeä kasvaa entisestään—kaikissa meissä.

Häpeä saa voimansa siitä, että siitä ei puhuta. Sen takia se rakastaa perfektionisteja, koska meidät on helppo pitää hiljaisina.

Miesten ja naisten välillä on myös selkeitä eroja, tai lähinnä häpeän lähteet ovat erilaisia. Naiset kokevat, että heidän on oltava nättejä, fiksuja, hoikkia, tottelevaisia ja hyviä äitejä, siinä missä miehet kokevat, että he eivät saa vaikuttaa heikoilta.

Myös reaktioilla häpeään on eroa. Miehillä on (huvittavasti mutta valitettavan todellisesti kuvattuna) kaksi pääkeinoa: suuttua tai pysyä hiljaa. Toki nyky-yhteiskunnassa ollaan hiljalleen kulkemassa pisteeseen, jossa myös näiden väliltä löytyy se kuuluisa “jutellaan”-moodi, joskin ainakin itse voin allekirjoittaa kahden aiemman keinon olemassaolon—varsinkin nuorempana.

Muutoksen mahdollistavista kasvatus- ja johtamisekeinoista korostetaan erityisesti häpeän (shame) sijaan syyllisyyttä (guilt). Mikä näiden ero on? “Miten olinkin niin idiootti. Olen huono ystävä”—tämä on häpeäpuhetta. “Miten teinkin näin tyhmästi? Tekoni oli hölmö”—tämä puolestaan syyllisyyttä. Podemme syyllisyyttä silloin, kun koemme, että tekomme ei ole linjassa arvojemme kanssa. Molemmat ovat tietty nihkeitä tunteita, mutta siinä missä häpeä on haitallista ja kehitystä hidastavaa, syyllisyys on rakentavaa ja eteenpäin vievää.

Brown ei ole yksin tulostensa kanssa. Google halusi tutkia, miten ja mistä täydellinen tiimi syntyy. Tämä miljoonia ja taas miljoonia kustantanut pitkä projekti, Aristoteles nimeltään, komppaa Brownia: hyvän tiimin tärkein kulmakivi on henkinen turvallisuus (psychological safety). Ja mitä se tarkoittaa?

“A sense of confidence that the team will not embarrass, reject or punish someone for speaking up,” Edmondson wrote in a study published in 1999. “It describes a team climate characterized by interpersonal trust and mutual respect in which people are comfortable being themselves.”

Eli suomeksi sanottuna ihmiset toimivat parhaiten keskenään, kun voivat olla avoimesti oma itsensä. Voi kuulostaa yksinkertaiselta, mutta mietipä tarkemmin, kuinka usein tämä toteutuu a) työpaikallasi b) parisuhteessasi c) ihmissuhteissasi?

Todettakoon vielä, että Daring Greatly on ehkä eniten alleviivaamani kirja. Tuntuu, että lähes joka sivulla oli voimakkaita ajatuksia tai lauseita, joista sain tähän jo nyt pitkäksi venähtäneeseen arvosteluun ehkä vain murto-osan.

Kaiken kaikkiaan Daring Greatly on se vaiettu osa ihmisten välistä kanssakäymistä, jota kaikki kuitenkin ajattelevat. Siitä vain olisi kaikkien kannalta parempi puhua ääneen.

Ehkä avasin juuri pelin?

...tai selaa aiheittain: artikkeli , kirja-arvostelu tai podcast .

Tietoa kirjoittajasta

Olen suunnittelija, joka on saanut palvella lähes 100 asiakasta, joihin kuuluvat mm. Smartly.io, Nosto, Leadfeeder, Kesko, PwC ja Ruohonjuuri. Aiemmin toimin Venuun brändivastaavana.

Perustamani suunnittelutoimisto Solder auttaa asiakkaitaan rakentamaan maailmanluokan palveluita.

Menu