Keisari Aarnio

Pähkinänkuoressa

Poliisin luotettavuus on koetuksella, kun historiallisen suuri rikosvyyhti paisuu ennennäkemättömiin mittoihin.

Vuoden poliisi on vuodesta 1976 lähtien myönnetty kunniamaininta ansioituneelle, esimerkillistä toimintatapaa osoittaneelle poliisille. Vuonna 1987 Vuoden poliisiksi valittiin silloinen rikoskomisario, vienolla hymyllä varustettu ja nopeasti urallaan edennyt kolmekymppinen Jari Aarnio. Pätevyydestään ja vahvoista otteistaan tunnettu Aarnio palkittiin poliisin ansioristillä vuonna 1995, ja vuonna 1999 hänet nimitettiin Helsingin huumepoliisin johtoon vain 42-vuotiaana. Nyt vajaa 20 vuotta nimityksen jälkeen Aarnio istuu 13 vuoden vankeustuomiota rikoksista, jotka hakevat vertaistaan koko Suomen historiassa. Mikä sai Vuoden poliisin kääntymään vuoden rikolliseksi?

Marraskuussa 2013, eräänä harmaana tiistaiaamuna, poliisipartiolla on tehtävä Pasilassa. Kiinni otetaan mies, joka kantaa muun muassa passia, yli 400 euroa käteistä, puhelimia, kääntöveistä, mittanauhaa ja liimaa. Listan voisi uskoa kuvaavan rivikonnan matkakassia. Poikkeuksellisen kiinniotto-operaatiosta tekee kuitenkin se, että sen kohteena on huumepoliisin päällikkö ja ylikomisario Jari Aarnio.

Tästä vauhdikkaasta kiinniottotilanteesta lähtee käyntiin Minna Passin ja Susanna Reinbothin teos Keisari Aarnio, joka seilaa näyttävästi koko rikosvyyhdin läpi nykyhetkeen. Lukija pääsee eläytymään tapahtumiin aina alkuperäisiä viestikeskusteluja ja oikeudenkäynnin pöytäkirjojen dialogeja myöden. Teoksen tyyli on objektiivisen suorasukainen ja pureva.

Vauhdikkaan aloituksen jälkeen tehdään heti selväksi, että tämä kirja ei ole kannanotto Aarnion syyllisyydestä tai syyttömyydestä: lukijan tulisi itse tehdä omat johtopäätöksensä oikeudessa esille tulleiden todisteiden nojalla. Ja hyvä niin. Tämä ohjenuora olisi hyvä pitää mielessä ihan yleiselläkin tasolla. Mutta varsinkin nyt, kun lukee teosta, johon pääepäiltyä ei ole saatu haastateltua.

Mutta mistä Jari Aarniota oikein epäillään? Tapahtumat ovat monimutkainen verkko, mutta ns. bottom line on, että syytöksiä on paljon. Aarnio on väitetysti pyörittänyt huumekauppaa (tynnyrijuttu), ottanut lahjuksia (Trevoc) ja tehnyt lukuisia virkarikoksia. Väitteitä lukiessa voisi hyvin kuvitella, että kyseessä on ison ulkomaisen rikollisliigan pääjehu. Ei voikaan olla ihmettelemättä, miten tällainen on ollut mahdollista tapahtua poliisin sisällä ja vielä maassa, jossa luottamus poliisiin on todella korkealla tasolla.

Sitten se mielenkiintoinen kysymys, jota liian harvoin kysytään: onko Aarnio oikeasti syyllinen? On totta, että todisteiden valossa Aarnio on toiminut monella eri osa-alueella kyseenalaisesti ja viitannut räikeästi kintaalla poliisin ammattiylpeydelle. Mutta silti pieni salaliittoteoreetikko sisälläni haluaa uskoa, että emme ole kuulleet koko tarinaa. Ainakaan vielä.

Kirjaa lukiessa ei esimerkiksi voi olla huomaamatta, että pitkän linjan rikollisten tarinat muuttuvat kerta toisensa jälkeen sen mukaan, mikä heille (tai heidän suosimilleen tahoille) on eduksi juuri kyseisellä hetkellä. Myös Passi ja Reinboth nostavat tämän ansiokkaasti esille.

Mieleen hiipii väkisinkin, että syyllisiä olisi enemmänkin, mutta koko vyyhti vyörytetään yksissä voimin yhden ihmisen niskoille.

Uskon, että niin kauan kun ihmiset tavoittelevat omaa etuaan, tässä saagassa tullaan todistamaan toisistaan räikeästi poikkeavia tarinoita. Vaikka Minna Passi ja Susanna Reinboth olisivatkin täysin objektiivisia, on silti hyvä muistaa, että kirjoittajilla on vapaus ottaa teokseen mukaan juuri ne asiat, jotka tekevät siitä tarinallisesti hyvän. Se, miten paljon tämä näkyy Keisari Aarniossa, jää lukijan omien arvailujen varaan.

Massiivisen oikeudenkäynnin (jonka kulut muuten vuoteen 2016 mennessä olivat olleet n. 7,2–7,4 miljoonaa euroa) tuloksena Aarnio tuomittiin yhteensä 13 vuoden vankeuteen. Ensikertalaisena hän istunee tuomiosta puolet, eli 6,5 vuotta. Tuosta ajasta hän on tätä kirjoittaessa istunut tutkintavankeuden aikana jo 2 vuotta, joten näillä näkymin Aarnio vapautuu kesällä 2021, elleivät tuomiot muutu ylemmissä oikeusasteissa.

Jari Aarnio ei tuomiosta huolimatta ole jäänyt tuleen makaamaan. Vuonna 2017 julkaistiin hänen ja Vepe Hännisen Myrkky-niminen teos, joka pyrkii tuomaan esille erilaisen näkemyksen tapahtumien kulkuun. Kirjan kuvaustekstissä todetaan muun muassa, että Myrkky on “kertomus Aarnion pitkälle vankilatuomiolle vieneistä tapahtumista, joiden taustalla on huomattavan paljon kulissien takaisia järjestelyjä.”

Palataanpa spekulaatosta takaisin itse teokseen.

Tykkäsin kirjan rakenteesta. Paikoitellen mietin, että olisi ollut mielenkiintoista kuulla myös Aarnion aiemmasta elämästä, mutta se olisi helposti tuplannut teoksen pituuden. Ja jos otetaan huomioon se valtava vaiva, joka oikeuden asiakirjoihin ja tutkintamateriaalin purkuun on jo nyt mennyt, ymmärrän valinnan täysin.

Oikeustoimia kuvaavat jaksot ovat mielenkiintoista luettavaa. Syyttäjällä vaikuttaa olevan vahva käsi. Puolustuksella ei mene yhtä vahvasti: puheenvuoro toisensa perään kumotaan pitävillä todisteilla. Puolustus tuntuu myös tekevän lapsellisia virheitä esimerkiksi väittäessään Aarnion vuosituloiksi jotain muuta kuin mitä verottajan tiedot sanovat. Puolustusta kuunnellessa herää myös tunne, että tapahtumia ei suoranaisesti kiistetä, vaan yritetään vesittää viemällä keskustelua eri suuntaan tai olla vastaamatta kysymyksiin lainkaan. On kuitenkin myös inhimillistä muistaa, että Aarnion puolustuksella on huomattavasti pienemmät resurssit kuin syyttäjällä. Jotkut haastateltavista pitävätkin pienenä ihmeenä, miten hyvin Aarnion asianajaja Riitta Leppiniemi on suoriutunut tehtävästään.

Viestikeskusteluja ja oikeuden dialogeja lukiessa mielen valtaa ristiriitainen tunne. Aivan kuin lukisi salaa jonkun päiväkirjaa. Jotain, mitä ei pitäisi tehdä, mutta joka houkuttelee vietävästi.

Niin. Jotain, mitä ei pitäisi tehdä, mutta joka houkuttelee vietävästi. Ehkä Aarniolle kävi samoin.

...tai selaa aiheittain: artikkeli , kirja-arvostelu tai podcast .

Heräsikö ajatuksia?

Usein blogeissa on kommentointiosio, jossa kävijät pääsevät jakamaan ajatuksiaan muille lukijoille. Olen jättänyt kommentointimahdollisuuden tarkoituksella pois seuraavista syistä:

  1. Jos blogi on kävijämääriltään maltillinen (kuten tämä), kommentointiosiot ovat usein tyhjiä.
  2. Kommentit ovat harvemmin pitkän ajatustyön tuloksia, vaan enemmänkin nopeita heittoja.
  3. Henkilökohtainen keskustelu on usein antoisampaa.

Kommenttisi ja ajatuksesi ovat minulle tärkeitä. Kannustankin sinua lähestymään minua suoraan ajatuksellasi. Laita sähköpostia minulle. Ne keskustelut, jotka ovat nousseet jostain kirjoituksestani, ovat usein toimineet innostuksena jatkaa kirjoittamista. Kiitos, että jaksatte uskoa ja auttaa.

Jussi Virtanen

Olen suunnittelija, joka on saanut palvella lähes 100 asiakasta, joihin kuuluvat mm. Smartly.io, Nosto, Leadfeeder, Kesko, PwC ja Ruohonjuuri. Aiemmin toimin Venuun brändivastaavana.

Perustamani suunnittelutoimisto Solder auttaa asiakkaitaan rakentamaan maailmanluokan palveluita.

EdellinenSeuraava
Jussi
Virtanen
Menu