Kirjoittamisesta

Muistelma leipätyöstä

Pähkinänkuoressa

Suosikkikirjailijan Stephen Kingin vaiherikas ja jopa hauska elämä konkreettisine vinkkeineen toimii lukijasta riippuen innostavana tai latistavana oppaana kirjoittamisesta kiinnostuneille.

Teen heti alkuun nolon tunnustuksen: en ole lukenut yhtään Stephen Kingin kirjaa. En siis yhtään. Ajattelin, että ehkä herra King ei pahastu tästä rikkeestä yhteiskuntaa vastaan, olinhan kuitenkin nauttinut Shiningin (Hohto) elokuvan muodossa. Nytkään ei päästä novellin makuun, sillä tarjolla on elämäkertaa ja kielioppia—pois alta risut ja adverbit, nyt mennään!

Stephenin elämää voi kuvailla värikkääksi. Nuorena kirjoittamisen aloittanut King ei lannistunut jatkuvista hylsyistä eri lehdiltä ja julkaisijoilta. Sen sijaan hän käänsi tilanteen omaksi ilokseen ja keräsi hylkäyskirjeitä seinälle naulaan muistuttaakseen itseään, että vielä on työtä tehtävänä. Rikkonaisen perheympäristön vaikutteista huolimatta, tai ehkä juuri niiden ansiosta Stephen ei juurikaan välittänyt tehdä asioita muiden pillin mukaan, vaan loi itse omat säännöt.

Jälkimmäinen puolikas kirjasta kertoo kirjoittamisen tekniikoista ja periaatteista. Mieleeni jäivät seuraavat:

Kirjan kieliasu on erittäin miellyttävää luettavaa ja pakko sanoa, että vaikken usko koskaan ainakaan kaunokirjailijaksi päätyväni, nousi kirjoittamisen halu uudelle tasolle. Kingin esimerkkien koruton mutta upean kuvaileva sävy on tutustumisen arvoista, vaikkei kirjoittamisesta olisikaan erityisen kiinnostunut.

Suosittelen lukemaan, jos hyvin ja hauskasti kirjoitettu teksti kiinnostaa. King on väkisinkin helvetin hauska tyyppi, tai ainakin sellaisen kuvan hänen huumoristaan sai.

Sitten loppukevennykseen. Kirjaa lukiessa päätin, että haluan kokeilla kirjoittaa muutaman kappaleen verran kuvailevaa tekstiä jostain kuvitteellisesta tilanteesta. Joten näihin kuviin ja näihin tunnelmiin, tässä olkaapa hyvät:

“Kaappikello oli ollut aina samassa paikassa. Kun äiti oli 80-luvulla koko perheelle yllätyksenä lähtenyt uuden miehen matkaan, oli huonekalut nimellisesti jaettu lasten kesken, ja kello oli jäänyt Millalle. Jako oli konkretisoitunut vasta kun Milla oli isän menehdyttyä päättänyt muuttaa miehensä kanssa lapsuudenkotiinsa ja kello oli seissyt yhä samassa nurkassa. Se kävi aivan kuten ennenkin, varmasti, ja tasatunnein kumisi äänekkäästi tuntien osoittaman määrän. Millan mies Mikko oli erikseen maininnut, että pitää kellon äänestä, se loi kuulemma rauhallisen tunnelman.

Kellon kyljessä oli lyijykynällä tehtyjä merkintöjä. Ikkunasta paistanut iltapäivän aurinko oli vuosien mittaa haalentanut suurimman osan niistä lukukelvottomiksi, mutta yksi näkyi selvästi: 12.4.1978: Milla 114cm, Vesa 142cm. Isällä oli ollut tapana mitata lapset vuoden välein ja merkitä tulos kynällä kaappikellon kylkeen, jotta kehityksen näkisi helposti. Milla oli ollut veljelleen kateellinen siitä, että Vesa tulisi luultavasti aina olemaan sisaruksista pidempi. Nykyään Vesalla on pituutensa puolesta ongelmia mahtua tavallisesta oviaukosta kumartamatta, mikä huvittaa Millaa, muttei Vesaa.

“Mieti, että siitäkin on kohta puoli vuotta, kun me muutettiin tähän”, Mikko sanoi ja haki katsekontaktia sohvalla läppärin ruutuun liimautuneeseen Millaan.

“Mm, niin se aika kuluu”, Milla sanoi.

“Sillon kun tavattiin ja käytiin täällä sun isän luona viikonloppuisin en kyllä tullut miettineeksi, että joskus itse asuisin täällä. Tai ehkä mä joskus mietin, mutta en mitenkään aktiivisesti. Ehkä se on vähän sellainen ajatus, että siinä samalla joutuu kohtaamaan tässä tapauksessa sun isän poismenon. Eikä se ole ensimmäinen asia, jota haluaa rauhallisen sunnuntain perheillallisen ohessa miettiä.”

Mikko pysähtyi ja laski katsettaan kaappikellon kylkeen. Hän ei ollut koskaan tavannut omaa isäänsä. Alettuaan seurustella Millan kanssa Millan isästä oli tullut hänelle nopeasti tärkeä, eräänlainen isähahmo. Ja nyt hänestä muistutti enää lukuisat kuvat ja lyijykynällä tehdyt pituusmerkinnät kaappikellon kyljessä. Kello oli Mikolle symboli isästä, jota ei koskaan ollut, ja vaikka hän ei ollut sanonutkaan sitä ääneen, oli se tärkein syy kellon säilyttämiselle.

Mikko huomasi liikuttuvansa ja ajoi ajatuksensa muualle. Vaikka muilta osin heillä oli kaikin puolin toimiva ja ihanakin parisuhde, Mikko ei kokenut kotoisaksi osoittaa isän puuttumiseen liittyviä tunteita Millalle. Järkeväähän asiaa olisi ollut käsitellä yhdessä ja avoimesti, mutta vaikka Mikko piti itseään rationaalisena, tässä asiassa tunne ajoi edelle. Eikä Milla oikeastaan edes koskaan kysynyt, vaikka oli varmasti huomannut Mikon menevän vaikeaksi isästä ja isyydestä puhuttaessa. Se kaihersi hänen mieltään aika ajoin. Miksei Milla ollut koskaan kysynyt? Miksi minun, miehen, pitäisi aina osata puhua? Kello soi kahdeksan kertaa, pysäyttäen Mikon ajatukset, ja pöydälle nätisti taiteltu kierrevihkokalenteri näytti, että tänään oli marraskuinen tiistai.”

...tai selaa aiheittain: artikkeli , kirja-arvostelu tai podcast .

Jussi Virtanen

Olen suunnittelija, joka on saanut palvella lähes 100 asiakasta, joihin kuuluvat mm. Smartly.io, Nosto, Leadfeeder, Kesko, PwC ja Ruohonjuuri. Aiemmin toimin Venuun brändivastaavana.

Perustamani suunnittelutoimisto Solder auttaa asiakkaitaan rakentamaan maailmanluokan palveluita.

EdellinenSeuraava
Jussi
Virtanen
Menu