Leijapoika

Pähkinänkuoressa

Koskettava tarina kahden eri kastiin kuuluvan kaveruksen ystävyydestä, joka vahvistuu ja kantaa läpi vaiherikkaan tarinan loppuun asti.

Pyyteettömyys on aina ollut luonteenpiirre, joka saa mut herkistymään. Muistan katsoneeni eräänä sunnuntaina Pomo piilossa -sarjan jenkkiversiota ja olleeni pala kurkussa, kun vilpittömästi muita palvelleita ihmisiä palkittiin. Ne ilmeet ja reaktiot, kun kaveri on painanut parikymmentä vuotta pitkää päivää varastolla, ruokkinut perheensä ja elänyt kurinalaisesti, että lapsilla olisi asiat joskus paremmin, ja sitten niitä palkitaan avokätisesti siitä työstä ja hyvästä, mitä he ovat tehneet. Aijjumalauta kun koskettaa.

Kun ihminen toimii toisen etu mielessä, siinä on jotain hienoa. Ja kun joku osaa nitoa tämän piirteen koskettavaksi tarinaksi, siitä muodostuu teos, jota on käännetty yli 50 kielelle ja jota voidaan syystä kutsua klassikoksi.

Khaled Hosseinin suosikkiromaani Leijapoika kertoo kahden afgaanipojan, Amirin ja Hassanin, tarinan. Pojat ovat kaveruksia, mutta yhteiskuntaluokiltaan kuuluvat eri kastiin: Amir on tunnetun suvun poika, ja hänen isänsä, Baba, on arvostettu myyntimies. Hassan on puolestaan köyhän Ali-nimisen palvelijan poika. Pojat ystävystyvät vanhempiensa kautta, kun Ali ja Hassan toimivat Amirin ja Baban palvelijoina.

Jo lähtökuopistaan poikien kaverisuhde on täynnä kontrastia. Amir osaa lukea, Hassan on kouluttamaton hazara (etninen ryhmä, jota pidetään muuta afgaaniväestöä alempiarvoisena). Amir asuu hienossa talossa, Hassan heidän pihallaan pienessä vaatimattomassa hökkelissä. Amirin talossa vietetään hienoja juhlia ja nukutaan puhtaissa lakanoissa, Hassan on kotimajassaan isänsä kanssa ja nukkuu ohuilla patjoilla maassa.

Voisi helposti kuvitella, että tarina lähtee muodostumaan siihen suuntaan, että pojat ovat omasta mielestään täysin tasavertaisia, mutta yllätykseksi Amir, parempiosainen pojista, kokee ja myöhemmin käsittelee avoimesti omia tuntemuksiaan siitä, miten hän tavoitellessaan oman isänsä rakkautta tarkoituksellisesti kiusaa Hassania esimerkiksi hänen lukutaidottomuudestaan. Hassan ei ole kiusaamisesta moksiskaan, vaan vannoo pyyteettömästi uskollisuuttaan ja ystävyyttään Amirille. Ja sekös entisestään mutkistaa tilannetta.

Perinteisille sankaritarinoille on paikkansa, mutta juuri tämä aito koruttomuus Amirin omista tunteista tekee Leijapojasta todenmakuisen ja samaistuttavan tarinan. Tykkään siitä peittelemättömästä asenteesta, jolla Hosseini käsittelee päähenkilön kulkua lapsuudesta aikuisuuteen ja takaisin.

Taidan toistaa itseäni, mutta tuntuu, että seuraava lause tulee vastaan useammin kuin harvoin: ihminen on yhtä sairas kuin salaisuutensa. Niin käy Amirillekin. Lapsuudesta takaraivoon hiertämään jääneet asiat eivät jätä rauhaan, vaan hänen on kohdattava ne lopulta. Ja mitä käy tukahdutetulle henkiselle tuskalle? Se kasvaa korkoa. Ja sen verran voin vinkata, että korko on hitusen enemmän kuin Euribor tällä hetkellä.

Leijapoika on pohjimmiltaan tarina huonosta omatunnosta ja sovittamattoman synnin tuskasta.

Se on myös tarina maahanmuutosta ja pakolaisuuden vivahteista. Siinä mielessä kirja on ajankohtainen, että kevään pakolaiskriisin voi halutessaan yrittää nähdä eri valossa: maastaan lähtevät ihmiset eivät lähtökohtaisesti ole syyllisiä niihin olosuhteisiin, jotka heidät alunperin pakottivat lähtemään. Pääsääntöisesti hyvinvointivaltioiden elämäntyylin ajaman ilmaston lämpenemisen aiheuttamat sadottomat kaudet Syyriassa olivat merkittävä syy olosuhteiden ja tilanteen kärjistymiseen ja sitä kautta massapaon käynnistymiseen. On myös hyvä tiedostaa, että isossa skaalassa ei ole ongelmassa Suomen ongelmia tai Syyrian ongelmia tai Afganistanin ongelmia; on olemassa yhteisiä ongelmia.

Jos jotain tässä maailmassa mietin joskus hieman pelokkain fiiliksin, on se varallisuuden epätasainen jakautuminen globaalilla tasolla. Että mitä käy, kun jengi huonoissa olosuhteissa oikeasti tajuaa, että miten mässäillen osa maapallosta (itseni mukaanlukien) elää? Koen tästä välillä huonoa omatuntoa, ja Leijapoika oli hyvä muistutus siitä, miksi moni viisas ihminen nostaa kiitollisuuden tärkeimmäksi hyveeksi.

Leijapoikaa kuvaa aitous. Hosseinin koruton, mutta silti jännästi lempeä sävy kävelyttää tarinaa alusta loppuun. Keskivaiheilla huomasin pientä taantumaa kirjan fiiliksen osalta, mutta loppua kohti siitä ei ollut enää puhettakaan. Kirjan loppua sen enempää paljastamatta voin sanoa, että näin tyylikästä tapaa sulkea ympyrä on harvoin tarjolla. Voin hyvin kuvitella, että kirjasta tehty elokuva pelaa samoilla elementeillä, mutta se jää nähtäväksi.

...tai selaa aiheittain: artikkeli , kirja-arvostelu tai podcast .

Jussi Virtanen

Olen suunnittelija, joka on saanut palvella lähes 100 asiakasta, joihin kuuluvat mm. Smartly.io, Nosto, Leadfeeder, Kesko, PwC ja Ruohonjuuri. Aiemmin toimin Venuun brändivastaavana.

Perustamani suunnittelutoimisto Solder auttaa asiakkaitaan rakentamaan maailmanluokan palveluita.

EdellinenSeuraava
Jussi
Virtanen
Menu