Lying

Pähkinänkuoressa

Valehtelu on niin luonnollinen osa elämää, että harvoin pysähdymme miettimään sen seurauksia, jotka ovat monimutkaisempia kuin tiedostamme.

Valehtelu on siitä mielenkiintoinen ilmiö, että sitä harrastavat kaikki ikäluokkaan, sosiaaliseen asemaan tai sukupuoleen katsomatta. Valheita on monenlaisia, ja ne eroavat suuruusluokaltaan toisistaan. On valkoisia, mustia, punaisia ja vihreitä valheita (okei keksin kolme jälkimmäistä), mutta kaikkia yhdistää sama periaate: haluamme olla paljastamatta totuutta. Miksi teemme näin?

Alkuun on hyvä kerrata, mitä valehtelu perimmiltään tarkoittaa. Valehtelu on tarkoituksellista harhaanjohtamista, kun toinen osapuoli olettaa kommunikaation (suullinen tai kehollinen) olevan rehellistä. Eli jos puolituttu kysyy kadulla “miten menee?”, voidaan olettaa, että kysymyksessä on enemmänkin tervehdys kuin kutsu kertomaan kaikista elämän murheista. Tässä tapauksessa esimerkiksi “tässähän tämä” -vastaus ei ole valehtelua. (Kulttuurieroilla on muuten suuri merkitys. Muistan aikanaan Ameriikan Yhdysvalloissa vaihto-opiskeluaikoina asuntolan käytävällä kun puolituttu huikkasi “how’s it going man?” ja käveli ohi ennen kuin kerkesin vastata. Hämmennyin, mutta ajan kanssa selvisi, että tämä oli paikallinen tapa, vähän kuin sanoa “moro!” Suomessa kadulla.)

On myös hyvä erottaa totuudellisuus totuudesta. Henkilö voi kertoa täysin päättömän asian totuutena uskoen siihen itse, jolloin kyseessä ei luonnollisesti ole valehtelua.

Valehtelemme usein joko ajaaksemme omaa agendaamme tai suojellaksemme toista. Sam Harris kuitenkin väittää, että elämä on helpompaa, jos päästää irti jopa niistä pienistä valkoisista valheista. Olikohan se Paasikivi, joka aikanaan totesi, että “kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen.” Allekirjoitan. Jos olet muuten lukenut aiempia arvestelujani, saatatkin jo arvata, mitä sanon seuraavaksi, hah! Ihminen on yhtä sairas kuin salaisuutensa. Siinä, boom.

Valhe on keino pimittää todellisuutta, sulkea toinen ihminen pois informaatiosta. Teemme tätä helposti suojellaksemme toista. Jos hyvä ystävättäresi tai kumppanisi kysyy sinulta “näytänkö lihavalta tässä mekossa?”, voi ensimmäinen mieleen tuleva vastaus olla “et tietenkään”.

Puretaan mekkotilannetta hieman. Vaihtoehtoja on useita: kysymyksen tarkoitus saattaa olla enemmän luokkaa “rakastatko minua?” tai “olenko minä tärkeä?” kuin kyseinen mekko. Ja ehkä mekko saa hänet näyttämään lihavalta. Jos mietit tarkemmin ystävättäresi intressejä (näyttää vaikka hyvältä mekossa tai saada huomiota), onko tällöin hänen intressiensä mukaista olla vilpillinen? Entä jos ohjaisit häntä ystävällisesti kokeilemaan jotain toista mekkoa sivuuttamalla alkuperäisen kysymyksen? (Muistan muuten joskus vastanneeni tyttöystävän kysymykseen “näyttääkö tämä asu nyt yhtään hyvältä?” suorasukaisesti että “no, on sulla ollut parempaakin päällä”. Oppia ikä kaikki.) On olennaista huomata, että valehtelemattomuus ei ole yhtä kuin töykeys—päinvastoin.

Toinen esimerkkitilanne voisi olla vaikka hyvä ystäväsi, joka kysyy sinulta suoraan, että onko hän ylipainoinen. Mieti seuraamuksia, jos perinteisen “et tietenkään” -vastauksen sijasta vastaisit tyyliin “en usko että kukaan sua ylipainoiseksi sanoisi, mutta jos olisin sun saappaissa, yrittäisin varmaan laihduttaa 10 kiloa.” Okei, voi tuntua aika tiukalta, mutta jos olisit ITSE tämän mahdollisesti hieman ylipainoisen kaverisi saappaissa, kumpi motivoisi sinua enemmän? Kun valehtelemme, päätämme muiden puolesta, mikä tieto on arvokasta. Olenko ainoa, jonka mielestä tämä on lopulta aika itsekäs asenne?

Okei, otetaan vielä yksi tilanne (tää on klassikko (pdf) Kantilta, koita kestää): tunnettu murhaaja etsii lasta tappaakseen hänet ja sinä olet piilottanut lapsen asuntosi yläkertaan. Murhaaja koputtaa ovelle ja kysyy, oletko nähnyt lasta. Veikkailen, että noin 100% oven avaajista valehtelee, että “en ole” ja soittaa poliisin heti kun mahdollista.

Valehtelu tuntuu täysin luonnolliselta, mutta jos mietitään pidemmälle, seuraukset eivät välttämättä ole ihan sitä, mitä olit ajatellut. Jos valehtelet esimerkiksi, että näit pojan hyppäävän aidan yli toiselle tontille, voi murhaaja mennä ja tappaa toisen lapsen—ei niin hyvä lopputulema sekään.

Mitä tässä oikein tapahtuu? No sitä, että valehtelemalla siirrät vastuun ketjussa eteenpäin, ja lopulta jonkun tahon (toisen naapurin tai vaikka poliisin) on tehtävä murhaajalle selväksi, että yhteiskunta ei salli hänen käytöstään. Toistan: jonkun on lopulta käännettävä valehtelu rehellisyyteen. Tätä ns. valheellisuuden ketjua on hyvä miettiä. Jos haluat kevyemmän referenssin, voit muistella Keisarin uudet vaatteet -tarinaa ja sen opetusta.

Mitä sitten vastaat rappusilla valehtelematta murhaajalle, joka kyselee oletko nähnyt lasta? Vaikka näin: “en kertoisi vaikka olisinkin nähnyt, ja jos tulet askeleenkin pidemmälle en vastaa seurauksista”. Okei, myönnetään, tuossa tilanteessa voisi jäädä tällainen vastuunkanto ja valehtelemattomuus tekemättä, mutta ydinajatuksena edelleen n, että jossain vaiheessa jonkun tulee kantaa vastuu ja olla rehellinen.

Ensi kerralla kun kohtaat tilanteen, jossa valehtelu tuntuu luonnolliselta (toivottavasti murhaaja ei tule ovellesi), mieti kaksi kertaa vastaustasi. On eri asia kuulla haluamansa vastaus (“et ole lihava!”) tai saada kuulla se vastaus, jota tarvitsee.

...tai selaa aiheittain: artikkeli , kirja-arvostelu tai podcast .

Jussi Virtanen

Olen suunnittelija, joka on saanut palvella lähes 100 asiakasta, joihin kuuluvat mm. Smartly.io, Nosto, Leadfeeder, Kesko, PwC ja Ruohonjuuri. Aiemmin toimin Venuun brändivastaavana.

Perustamani suunnittelutoimisto Solder auttaa asiakkaitaan rakentamaan maailmanluokan palveluita.

EdellinenSeuraava
Jussi
Virtanen
Menu