Yksi meistä

Kertomus Norjasta

Pähkinänkuoressa

Norjan massamurhaajan tarina liikuttaa, koskettaa, vihastuttaa ja inhottaa, mutta pohtii myös ajatuksia herättävän inhimillisesti päähahmon surullista tarinaa vaikeasta lapsuudesta hirmutekoon.

Kesti kolme vuotta ennen kuin uskalsin tarttua tähän kirjaan. Pelkkä Anders Behring Breivikin viistosti takaapäin kuvattu pää herätti ristiriitaisia ajatuksia. Halusin kuitenkin ymmärtää, mistä Norjan heinäkuun 2011 tapahtumissa oli kyse. Nyt noin 600 sivua myöhemmin tuntuu vaikealta saada tästä yhtään järkevää lausetta aikaiseksi.

Ahmin valtaosan kirjasta parissa päivässä. Koko teos tuntui surrealistiselta, mutta tietoisuus tapahtumien todellisuudesta piti tiukassa otteessa. Voisiko tämä tapahtua Suomessa? Minulle? Perheelleni? Ystävilleni? Kyllä.

Mielessä pyöri kuitenkin yksi kysymys yli muiden: miksi?

Kesä 2011, heinäkuu, 22. päivä, Utøyan saari, Norjan työväenpuolueen nuorisojärjestön AUF:n vuosittainen kesäleiri. 650 poliittisesti aktiivista nuorta on kokoontunut järjestönsä tapahtumaan, jossa kuunnellaan puheita, esityksiä, jutellaan, bailataan, rakastutaan, tutustutaan ja valvotaan yömyöhään. Monelle nuorelle leiri on ensimmäinen. Ministerikin on tulossa pitämään puheen!

Sade ovat kastellut monen vaatteet läpimäriksi, mutta nyt aurinko alkaa pilkottaa. Kaikesta voi päätellä, että tunnelma saarella on huipussaan, kun kesäinen perjantai kääntyy iltapäivään.

Täsmälleen samaan aikaan Anders Behring Breivikin (-79) pitkään suunnittelema operaatio on saavuttamassa kliimaksinsa. Monen kuukauden uurastus vuokratulla maatilalla on tullut päätökseen, suunnitelma on valmis. Pommi on valmis. Aseet ovat valmiina. Puku on valmis. Autot ovat valmiina.

Ennen kaikkea Anders itse on valmis.

Breivik starttaa pakettiauton, parkkeeraa sen pommeineen hallituskortteliin sisäänkäynnin eteen ja jatkaa itse matkaa kymmenien kilometrien päähän saarelle, jossa hän tulisi teloittamaan 69 13-19 vuotiasta nuorta, jotka hänen maailmankuvassaan tuhoavat Norjan tulevaisuuden. Hän haluaa äänensä kuuluviin. Hän on marttyyri, jota vielä kiiteltäisiin teostaan. Niin hän uskoi. Ja uskoo tänäkin päivänä istuessaan 21 vuoden vankeusrangaistustaan.

Saaren tapahtumat kuvataan kuvottavan tarkasti. En pysty enkä halua luoda niitä mielikuvia, jotka piirtyivät liiankin todellisina verkkokalvolleni.

En ole eläessäni itkenyt kirjaa lukiessani. Nyt itkin. Ja useampaan otteeseen.

Kirjan sydän muodostuu uhrien, selvinneiden ja näiden perheiden tarinoista. Saarelle eri elämänpolkuja päätyneet ystävykset on kuvattu niin läheltä, että vaikka kuinka tietäisi mitä tuleman pitää, tuntuu pahalta lukea tarinoita nuorten innostuksesta politiikkaan, ystävyyteen ja elämään—ja kesän kohokohtana järjestettävään leiriin. Siihen, josta oli niin paljon puhuttu ja tulisi ikimuistoinen.

Samanaikaisesti takaraivossa tykyttää ajatus, että kaikki tämä voisi olla minun, sinun tai läheistesi elämästä. Ajatus sattuu.

Vanhempien tuska raastaa eniten. He sanovat, että suru ei lähde pois, sen kanssa oppii elämään. Osa ei ole vielä ymmärtänyt, että oma lapsi ei tule takaisin enää koskaan. Painajaiset piinaavat. Viimeisiksi jääneet, nyt loputtoman turhanpäiväisiltä tuntuvat kinat sen oman rakkaan lapsen kanssa luovat syyllisyyttä.

Vielä enemmän koskevat kuitenkin ne jäähyväiset, jotka jäivät antamatta.

Sekä pommissa että saarella henkensä menetti yhteensä 77 ihmistä. Suremaan jäi paljon siskoja, veljiä, isejä ja äitejä. Serkkuja, kavereita, tovereita, ystäviä. Koko Norja pysähtyi tuona heinäkuisena kesäperjantaina. Ja kaiken tämän aiheuttaja on elossa ja voimissaan. Omien sanojensa mukaan hänen tehtävänsä on siirtynyt nyt seuraavaan vaiheeseen.

Usein ymmärtäminen ja hyväksyminen sekoitetaan keskenään. Tuomitseminen on helppoa ja turvallista. Kuitenkin jatkon kannalta on mielestäni olennaista yrittää ymmärtää, mikä ajaa ihmisen ääritekoihin. Näin voimme mahdollisesti pyrkiä estämään vastaavia tilanteita tulevaisuudessa.

Vaikka se vastenmielisen vaikealta tuntuukin, yritän ymmärtää. Yritän ymmärtää Breivikiä, sillä käänsi asiaa miten päin tahansa, myös hän on uhri.

Breivikin elämä oli ollut vaikea. Hänen äitinsä kasvoi läpi helvetin; isäänsä hän ei nähnyt lapsuuden jälkeen. Kaikki tämä heijastuu nuoreen Andersiin. Lapsuuteen ja nuoruuteen kuului psykiatreja, psykologisia arviointeja, graffiteja ja hylätyksi tulemista: ensin oma isä, sitten graffitipiirit ja lopulta poliittinen yhteisö. Häntä ei kuunneltu, mutta kuten kaikki ihmiset, hän halusi tulla kuulluksi, nähdyksi.

Epäonnistuneiden ihmissuhteiden ja vajavaisen sosiaalisen elämän siivittämänä Breivik ajautui asumaan äitinsä nurkkiin ja pelaamaan World of Warcraftia 16 tuntia vuorokaudessa viiden vuoden ajan. Anders pyöritti asiakirjaväärennöksiä tehtailevaa yritystä ja kokeili muitakin epäilyttävältä kuulostavia liiketoimintoja. Hän kirjoitti myös järkälemäisen kirjan (2083 - A European Declaration of Independence), joskin teos muodostui ilmeisesti lähinnä lainauksista muiden teksteistä.

Sitten se suuri kysymys: miksi? Miksi nämä nuoret? Miksi juuri AUF?

Breivikin näkemyksen mukaan Norjan vasemmisto mahdollistaa Norjan ja Euroopan islamisoitumisen hyväksymällä monikulttuurisuuden ja jatkuvan maahanmuuton. Hänen maailmassaan teloittamalla tämän marksistisen (Breivik tuntuu rakastavan sanaa marksisti) aatteen nuoria kannattajia hän tekee palveluksen Euroopalle. Breivikin mielestä Euroopan kulttuuri tulee rappeutumaan ja lopulta tuhoutumaan, jos Islamin annetaan levitä rauhassa. Tämä kaikki siis ellei asiaan puututa ja nousta vastarintaan, hän ajattelee.

Kyllä, ymmärrän Breivikin ajatuksen. Hän tekee mielestään yhteiskunnalle palveluksen ja pitkällä tähtäimellä pelastaa satojen tuhansien hengen. Hitto, mistä minä tiedän, vaikka hän olisikin oikeassa, mutta kuten käytännössä kaikki—ja jopa monet hänen aatteen kannattajistaan—en missään nimessä hyväksy kesän 2011 tekoja. Oli tarkoitus mikä tahansa, pitäisi kynän olla miekkaa terävämpi ase. Väkivalta ei ratkaise ongelmia, se koittaa poistaa niitä.

Åsne Seierstad luo uhreista, selvinneistä, perheistä, tilanteista ja tunnelmista niin pelottavan aidon tuntuisia, että lukeminen tuntuu ristiriitaiselta. Haluanko oikeasti tietää tästä tuskasta näin paljon. Käsitykseni siitä, että tieto lisää tuskaa, sai juuri vahvistusta.

En suosittele kirjaa heikkohermoisille, mutta suosittelen sitä niille, jotka haluavat perspektiiviä siihen, miten elämä voi olla arvaamattoman lyhyt, ja miten erilaiset näkemykset maailmasta voivat johtaa tuhoisiin konflikteihin.

Haluan loppuun lainata Andersin lapsuudesta kertovan kappaleen alkutekstin:

“Ihminen haluaa saada osakseen rakkautta, sen puutteessa ihailua, sen puuttessa pelkoa, sen puutteessa inhoa ja halveksuntaa. Hän haluaa herättää toisissa jonkinlaista tunnetta. Sielu kavahtaa tyhjiötä ja haluaa kosketusta mihin hintaan hyvänsä.”

Kaikkein suurin näistä on rakkaus. Ei säästellä sitä.

...tai selaa aiheittain: artikkeli , kirja-arvostelu tai podcast .

Jussi Virtanen

Olen suunnittelija, joka on saanut palvella lähes 100 asiakasta, joihin kuuluvat mm. Smartly.io, Nosto, Leadfeeder, Kesko, PwC ja Ruohonjuuri. Aiemmin toimin Venuun brändivastaavana.

Perustamani suunnittelutoimisto Solder auttaa asiakkaitaan rakentamaan maailmanluokan palveluita.

EdellinenSeuraava
Jussi
Virtanen
Menu