The End of Average

How to Succeed in a World That Values Sameness

Keskiarvot saavat kuulla kunniansa, kun yksilöllisyyden tärkeys todistetaan uskottavin esimerkein, mutta naiivein toteutusehdotuksin.

Vuosina 1930–1980 vastasyntyneitä lapsia tutkivat tiedemiehet kamppailivat niin kutsutun askelrefleksin kanssa. Kun vauvaa pidetään pystyasennossa, vauva refleksinomaisesti alkaa liikutella jalkojaan kävelynomaisesti. Kuitenkin noin kahden kuukauden iässä tämä refleksi mystisesti katoaa, vain palatakseen juuri ennen kuin lapsi oppii kävelemään. Laajojen tutkimusten tuloksena pääteltiin, että refleksin katoaminen ja palaaminen liittyy myelinaatioon (myeliinitupen muodostuminen hermosyyn ympärille), ja ilmiötä alettiin kutsua myelinaatioteoriaksi. Teoriaa käytettiin muun muassa vauvan hermostosairauksien havaitsemiseen, jos kävelyrefleksi ei kadonnut ajallaan.

Useita vuosikymmeniä vallinnut teoria sai uuden käänteen, kun eläimiä aiemmin tutkinut Ester Thelen kiinnostui aiheesta. Thelen oli aiemmin huomannut, että eläinten varhainen luontainen käytös ei biologien väitteistä huolimatta ollut yhtenäisiä vaan päinvastoin vaihteli huomattavasti eläimestä toiseen, riippuen kunkin eläimen yksilöllisistä piirteistä. Ei ollut olemassa tyypillistä käytösmallia, vaikka niin haluttiin uskoa.

Thelen tutki 40 vastasyntynyttä vauvaa. Sen sijaan, että hän olisi ensin muodostanut joukosta keskiarvomääreitä, ja tehnyt yksilöllisiä johtopäätöksiä keskiarvojen avulla, hän tutki jokaista vauvaa yksitellen. Lopulta hän teki havainnon, joka ei ollut aiemmin tullut tiedeyhteisön mieleen: askelrefleksin katoaminen johtui pulleista reisistä.

Lapset, joiden paino kasvoi hitaiten, jaksoivat liikutella jalkojaan pisimpään. Ne lapset, jotka keräsivät massaa nopeammin, eivät enää jaksaneet nostaa jalkojaan. Absoluuttisella painolla ei ollut merkitystä, vaan voiman ja kehonrasvan suhdeluvulla. Tästä syystä vain keskiarvomittoja tavoitelleet tutkijat olivat kävelleet tämän havainnon ohi.

Sen lisäksi että keskiarvoilla toimiminen on usein hyödytöntä, se voi olla jopa haitallista.

Thelenin teorialle naurettiin ensin, mutta hän todisti sen paikkansapitävyyden. Thelen laittoi vauvoja veteen ja voilá. Aseklrefleksi palasi järjestäen kaikilla vauvoilla, koska veden noste kevensi jalkoja.

Ester Thelen teki jotain, mikä on epätyypillinen lähestyminen tieteessä. Hän kohteli ensin yksilöitä yksilöinä ja vasta sitten katsoi, löytyykö näistä yksilöistä jotain mallia, jota voisi soveltaa isommalla mittakaavalla. Tyypillinen lähestyminen on päinvastainen: kerätään ensin tietoa isosta joukosta, lasketaan keskiarvoja ja sen jälkeen käytetään tätä tietoa yksilön analysointiin.

Todd Rosen teos The End of Average on silmiä avaava katsaus keskiarvojen valtaamaan maailmaamme. Sen lisäksi että keskiarvoilla toimiminen on usein hyödytöntä, se voi olla jopa haitallista. Kuten Ester Thelen osoitti, keskiarvot voivat antaa meille suorastaan väärän käsityksen. Saamme mielikuvan jostain, mitä ei ole edes olemassa.

Okei, no jos keskiarvossa on selvästi haasteensa, miksi se on niin laajalle levinnyt? Ilmenee, että kyseessä on muutaman ihmisen käsistä lähtenyt periaate, joten otetaanpa pikainen kertaus historiasta. (Voit vapaasti hypätä seuraavan osion yli, jos olet keskivertoa kärsimättömämpi.)

Keskiarvo ei ole ihan uusi keksintö. Ensimmäisiä tieteellisiä käyttökohteita keskiarvolle löytyy 1700-luvulta, jolloin tähtitieteilijät mittasivat planeettojen liikkeitä ja yhden mittaustuloksen sijasta laskivat useamman mittauksen keskiarvon saadakseen tarkemman ja luotettavamman mittaustuloksen.

Tämän jälkeen kuvioon tuli Adolphe Quetelet (s. 1796, lausutaan lontooksi “kettle-lay”), joka 1840-luvun alussa mittasi yli 5 000 Skotti-sotilaan rinnanympäryksen. Hän ajatteli, että jokaisessa yksittäisessä on sotilaassa on virhe, ja että hänen laskemansa keskiarvo edustaa aitoa oikeaa sotilasta. Tämän ajattelun pohjalta Quetelet jatkoi, että jokainen ihminen on virheellinen kopio kosmisesta sapluunasta, jota hän mahtipontisesti kuvasi nimellä “Average Man”, keskivertoihminen.

Ajatusta, että yksilö on virheellinen ja keskiarvo on tavoiteltava normi, kompattiin rajusti. Pian kelkkaan sujahti laaja kattaus kovia nimiä monilta eri aloilta: Karl Marx, Florence Nightingale (moderni sairaanhoito), James Maxwell (fysiikka) ja Wilhelm Wundt (moderni psykologia).

Quetelet on kuitenkin vain puolet tarinasta. Keskiarvon jalkautumiseen vaikutti suuresti myös Francis Galton (joka sattui muuten olemaan Charles Darwinin serkkupuoli). Siinä missä Quetelet piti eroavaisuutta keskiarvosta virheenä (error), Galton vei idean pidemmälle ja luokitteli ihmisiä eri luokkiin sen perusteella, miten he erosivat keskiarvosta. Näin lähti liikkeelle jako sellaisiin luokkiin kuin imbesilli ja idiootti, jotka vastaavat nykymittaustavalla tiettyjä älykkyysosamääräluokkia.

Jokainen haluaa sisimmissään tulla kohdelluksi yksilönä.

Sitten kehiin astui Frederick Winsolw Taylor, joka vei keskiarvoajattelun työelämään: “tulevaisuudessa systeemin tulee tulla ensin”, hän saarnasi. Ja pojat, tapahtuipa niin kuin Taylor halusi. Taylorismiksi tituleerattu liike lähti vellomaan läpi työelämän ja yhä tänä päivänä se on jollain aloilla vallitseva käsite. Jos olet joskus käyttänyt työssäsi esimerkiksi kulkukorttia, olet päässyt todistamaan taylorismin tuotoksia.

Historiasta nykyaikaan

Keskiarvon käyttö on niin arkipäiväistä, että harvoin pysähdymme kyseenalaistamaan sen käyttöä. Luotamme tutkimuksiin, jotka mittaavat keskivertoihmisen käyttäytymistä. Katsomme mainoksia, joissa puhutaan keskivertotuloksista. Eikä ihme, sillä keskiarvosta on ollut myös paljon hyötyä.

Taylorsmin tuoma standardointi on mahdollistanut yritysten tehostamisen ja kasvun, ja sitä kautta kuluttajille parempia tuotteita. Palkat ovat nousseet ja työelämän yhtenäistetyt työnhakukriteerit ja -käytännöt ovat vähentäneet muun muassa nepotismia (sukulaisten suosimista) ja kronyismiä (ystävien ja kollegoiden suosimista). Myös eri lähtökohdista tulevien ihmisten mahdollisuudet menestyä ovat parantuneet taylorismin myötä.

Ruusuiselta kuulostavat saavutukset kätkevät taakseen kuitenkin myös varjopuolen. Haluamme olla kuten kaikki muut (keskiarvo), ainoastaan hieman parempia. Tämän myötä olemme luopuneet yksilöllisyydestä ja sen tuomasta arvokkuudesta. Ja jokainen haluaa sisimmissään tulla kohdelluksi yksilönä.

Kolme yksilöllisyyden periaatetta

Ongelman havainnollistamiseksi Rose esittelee kolme periaatetta yksilöllisyydestä:

  1. Moniulotteisuus (jaggedness principle)
  2. Konteksti (context principle)
  3. Polku (pathways principle)

Moniulotteisuudella tarkoitetaan sitä, että jokainen ihminen on kokonaisuus, jota ei voi mitata keskiarvolla. Jos puhumme vaikka ihmisen koosta, mitä tarkoittaa, että sanomme jonkun olevan vaikka iso? Onko hän pitkä? Painava? Onko hänellä isot kädet? Entä jos sanomme jonkun olevan älykäs? Moniulotteisuuden periaate sanoo, että emme voi soveltaa yksiulotteista ajattelua (arvosanat, testitulokset) moniulotteisiin ja komplekseihin asioihin (älykkyys, osaaminen).

Jaggedness principle

Kontektstiperiaatteen mukaan jokainen ihminen käyttäytyy eri tilanteissa eri tavoilla. Jos yritämme asettaa henkilöä johonkin muottiin (kuten vaikka introvertti), emme ota huomioon eri tilanteita. Rose ehdottaa tilalle JOS-SITTEN, mallia, jossa huomioidaan myös tilanne. JOS olen toimistolla, SITTEN olen introvertti. JOS olen kavereideni kanssa, SITTEN olen ekstrovertti. Jos turvautuu pelkkään keskiarvoon (jonka voisi saada vaikka erilaisilla luonnetyyppitesteillä), ei näe metsää puilta.

Polkuperiaate puolestaan kertoo, että jokaisen kulkee aina omaa uniikkia polkuaan. Alun esimerkki vauvojen kävelyrefleksin kehittymisestä on havainnollistus tästä ilmiöstä. Jokainen kehittyy omaa polkuaan pitkin, ja jos yritämme luoda (tai kun olemme luoneet) käsityksen normatiivisesta polusta, unohdamme yksilöllisyyden. On monta eri tapaa ja polkua päästä samaan lopputulokseen. Yhdenmukaistamalla polkuja estämme etenemisen niiltä, joiden polku menee eri reittiä. Ja tässä ei nyt puhuta mistään pienestä vähemmistöstä: kukaan ei kulje keskivertopolkua, se on illuusio. Jokaisen yksilöllisyys vaikuttaa optimaalisen polun löytämiseen.

Ongemista ratkaisuun

Tähän asti Rose on puhunut pelkästään keskiarvon ongelmista, mutta mitä seuraavaksi? Mikä ratkaisuksi?

Tervetuloa kirjan heikoimpaan lenkkiin.

Lukiessa ei voi olla huomaamatta, miten Rosen oma historia väärin kohdeltuna oppilaana vaikuttaa hänen asenteeseensa. Jos kirjoitustyyliä vertaa vastaavanlaiseen kirjallisuuteen (vaikkapa Malcolm Gladwell tai Atul Gawande), Rosen sävy on kärkkäämpi, jopa katkera. Tämä vie hieman uskottavuutta, vaikka alkupuolen perusteluiden lumoissa olenkin täysin vakuuttunut keskiarvon haitoista.

Rose puhuu lähinnä koulutusjärjestelmän uudistamisesta. Hän ehdottaa muun muassa, että oppilaitosten tulisi keskittyä diplomien sijasta ansioihin. Sen sijasta, että pitää istua ennaltamäärätty neljävuotinen putki (aineesta riippumatta), voitaisiin keskittyä ansioiden kerryttämiseen. Tämä mahdollistaisi vapaamman opintojen valitsemisen. Useampi yliopisto on avannut informaatiovarastonsa julkiseen käyttöön ilmaisten verkkokurssien muodossa, ja Rosen mielestä tällaisia opintoja tulisi voida latoa päällekkäin ja sitä kautta kerätä oppeja.

Ei liene yllätys, kaikki ehdotukset nivoutuvat kivasti yhteen aiemmin mainittujen kolmen yksilöllisyyden periaatteen kanssa. Ongelma kuitenkin on, että Rose keskittyy omassa analyysissaan yksiulotteisesti opintoihin. Opinnoissa kun on usein paljon muustakin kyse kuin kursseista ja osaamisen kerryttämisestä. Opiskeluajat ovat ennen kaikkea aikaa tutustua uusiin ihmisiin, itseensä ja muodostaa kokonaan uusia, mahdollisesti lopun elämää kestäviä ystävyyssuhteita.

Ymmärrän, että Rosen perusajatus olisi mahdollistaa oppien keräämisen monesta paikkaa siten, että ne näkyisivät myös virallisissa papereissa. Uskon kuitenkin, että koulun ulkopuolella hankittua osaamista arvostetaan tulevaisuudessa yhä enemmän, oli se sitten virallisissa papereissa tai ei.

Ydinsanoma on kuitenkin väkevä: jos haluamme palkata oikeita työntekijöitä, jos haluamme saada oikean käsityksen ihmisestä ja jos haluamme nähdä metsän puilta, emme voi enää turvautua keskiarvoihin. Hyvä puoli on myös se, että vaikka yksilöllisyyden huomiointi on huomattavasti vaativampaa kuin keskiarvojen käyttö, nykyaikaiset menetelmät tukevat suurempien tietomäärien käsittelyä kuin vaikka 70 vuotta sitten, jolloin taylorismi laukkasi voittoraviaan.

Keinot yksilöllisyyden huomioimiseen ovat jo olemassa, mutta suuren yleisön ajattelutapa on vielä menneisyydessä. Olen kuitenkin toiveikas, että olemme menossa oikeaan suuntaan. Ainakin keskimäärin.

...tai selaa aiheittain: artikkeli , kirja-arvostelu tai podcast .

Heräsikö ajatuksia?

Usein blogeissa on kommentointiosio, jossa kävijät pääsevät jakamaan ajatuksiaan muille lukijoille. Olen jättänyt kommentointimahdollisuuden tarkoituksella pois seuraavista syistä:

  1. Jos blogi on kävijämääriltään maltillinen (kuten tämä), kommentointiosiot ovat usein tyhjiä.
  2. Kommentit ovat harvemmin pitkän ajatustyön tuloksia, vaan enemmänkin nopeita heittoja.
  3. Henkilökohtainen keskustelu on usein antoisampaa.

Kommenttisi ja ajatuksesi ovat minulle tärkeitä. Kannustankin sinua lähestymään minua suoraan ajatuksellasi. Laita sähköpostia minulle. Ne keskustelut, jotka ovat nousseet jostain kirjoituksestani, ovat usein toimineet innostuksena jatkaa kirjoittamista. Kiitos, että jaksatte uskoa ja auttaa.

Jussi Virtanen

Olen suunnittelija, joka on saanut palvella lähes 100 asiakasta, joihin kuuluvat mm. Smartly.io, Nosto, Leadfeeder, Kesko, PwC ja Ruohonjuuri. Aiemmin toimin Venuun brändivastaavana.

Perustamani suunnittelutoimisto Solder auttaa asiakkaitaan rakentamaan maailmanluokan palveluita.

Edellinen Seuraava
Jussi
Virtanen
Menu